Viimeinen pisara ja punkin purema

Aina ei tiedä, mistä kaikesta saa kiittää.

Kiitos ripuli. Ei semmoisen jatkuvan päristelyn kanssa voinut mennä kouluun. Siksi sain ihan eturivin paikan, ja vauhtia päivässä riitti.

Ensiksi isä tuli kotiin naama nuutuneena. Oli saanut potkut. Toiseksi alakerran parvekepaloon oli syypää siskon likkakaveri tupakantumppeineen, ja kolmanneksi veljeni Hemppu saatiin kiinni myymälävarkaudesta. Se riitti! Isän nyrkki tärähti pöytään, ja huusholli kaikui viimeistä pisaraa. Sitten me muutettiin. Maalle! Peräkylän reunamalle.

Yksi croksijalka luuli minua postivarkaaksi. Koivunoksalla kinttuja räpsi ja potki perääni vaaleanpunaisia crocsejaan. Onneksi ystävällisillä ihmisillä on pehmeät reinot.

Söpö nelijalkainen ystäväni Miksu von Marsu on päivieni pelastaja, vaikka syökin toisinaan arveluttavia aterioita.

Ai niin, taas esittely unohtui. Mä oon Erkku.

Olen nurkkapöydissä viihtyvä vastarannan kiiski. Ryöpsähtelen sanasadetta, mutta toivottavasti en ole tulvavaara.

Peilistäni katsoo naisihminen, jonka kaulan kaari hiljaa väsyy ja laskeutuu. Harteillani kannan omaa maapalloani, ja peili kuiskaa, että korvasta korvaan on pisin tie. Tien vartta pitkin vaellellessani ovat syntyneet romaanini Oliks maailma ennen mua, Sadasosaenkelit ja Rosa ja sen pikkusisaret.

Suomen Kirjailijaliitto on minua helmassaan heiluttanut jo parikymmentä vuotta.