Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) on kirjeromaani, jossa nuori Werther kuvaa kirjeissään ystävälleen Wilhelmille rakastumistaan Lotteen, jonka kanssa hän ei voi saada vastavuoroista suhdetta tämän ollessa kihloissa ja myöhemmin naimisissa Albertin kanssa. Teos rakentuu subjektiivisen kokemuksen, tunnekuohujen ja luonnonhavaintojen varaan; sen kielelle ovat ominaisia lyyrisyys, retorinen intensiteetti ja tietoisuuden horjumisen asteittainen paljastuminen. Wertherin ihannointi, Ossianin runouden käyttö ja itsemurhaan johtava loppu kytkevät romaanin saksankielisen Sturm und Drang -liikkeen tunnekulttiin sekä valistuksen järkikeskeisyyden kritiikkiin. Samalla epäluotettava ja itseensä sulkeutuva kertoja tekee teoksesta modernin psykologisen romaanin varhaisen merkkiteoksen. Goethe (1749–1832) kirjoitti teoksen nuorena, aikana jolloin hän työskenteli Frankfurtin ja Wetzlarin oikeuspiireissä. Wertherin tunne-elämän taustalla vaikuttivat hänen oma, toteutumaton kiintymyksensä Charlotte Buffiin, tämän kihlattu Johann Christian Kestner sekä Goethen ystävän Karl Wilhelm Jerusalemin itsemurha. Näiden elämäkerrallisten lähtökohtien ohella teos heijastaa Goethen kiinnostusta luontoon, yksilön sisäiseen vapauteen ja yhteiskunnallisten normien ahdistavuuteen. Kirjaa voi suositella lukijalle, joka haluaa ymmärtää eurooppalaisen romantiikan syntyä ja modernin minäkertomuksen kehitystä. Se on erityisen antoisa silloin, kun Wertherin kokemusta luetaan samanaikaisesti sekä vilpittömänä kärsimyksen kuvauksena että kriittisenä esityksenä itsekeskeisestä tunneihanteesta. Teoksen historiallinen vaikutus, niin kutsuttu Werther-ilmiö, tekee siitä myös kulttuurisesti poikkeuksellisen merkittävän.