Kirjassa kuvataan keskustelua lapsiperheiden sosiaali- ja terveyspalveluista valtionhallinnossa 1970-luvulta vuoteen 2009. Yleiskuva oli pitkään myönteinen, kunnes se muuttui 1990-luvulla kriisipuheeksi. Selitykseksi esitettiin usein talouslamaa.
Kansantalous palautui kasvu-uralle, kehittäminen oli laajempaa kuin koskaan aikaisemmin ja uutta tutkimustietoa tuli monesta suunnasta, mutta palvelut eivät uudistuneet toivottuun suuntaan. Kriisiytymisen jatkumiseen vaikuttivat laman lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon hallintoreformit, moniongelmaisuuden hiipiminen kehittämistä hallitsevaksi viitekehykseksi, tiedon ja asiantuntijuuden eriytyminen ja etääntyminen lapsiperheiden ja palvelujen arjesta, sekä instituutioiden muistinmenetys.
Vuosituhannen vaihteesta alkaen vakiintunutta kehittämisstrategiaa luonnehditaan paradoksiksi: Vastuu palvelujen järjestämisestä oli kunnilla, mutta niiden kehittämistä hallittiin valtion normi- ja rahoitusohjauksella. Aineistosta etsittiin vaihtoehtoja omaksutulle kehittämisstrategialle. Huomio kiinnittyi hyvän lapsiperhepalvelun periaatteiden selventämiseen ja konseptikehittämiseen. Näihin viitaten tulevaa toimintaa määrittäviksi käsitteiksi ehdotetaan lapsen kehitystä aikuiseksi ja sen arjen vahvistamista.