Älä jätä minua on fiktiivinen kertomus radanrakentajista ja heidän lapsistaan. Se kertoo Ellistä ja Vännistä ja valottaa välähdyksinä kolmen sukupolven tarinaa.

Perheet joutuivat vaihtamaan asuinpaikkaa sitä mukaa, kun rataosuudet valmistuivat, eikä vastaanotto paikassa ollut aina mukava. Lapsia kiusattiin ja vierailta murrealueilta muuttaneita pilkattiin. Aikuiset saivat kuulla olevansa maattomia kiertolaisia, eikä ystävystyminen paikkakuntalaisten kanssa ollut helppoa.

Radanrakentajat asuivat siirrettävissä parakeissa. Pysyvää kotia ei ollut ja lapset oppivat nopeasti, että on parempi olla kiintymättä mihinkään, silloin lähteminen sattui vähemmän.

Tunne siitä, että ei ole mistään kotoisin, teki lasten elämästä yksinäistä ja vaikutti myös heidän nuoruuteensa. Rakastua ei uskaltanut ja menettämisen pelko vaikeutti ihmissuhteiden muodostamista vielä aikuisena.

Kaikesta huolimatta suurin osa lapsista selviytyi, kuka milläkin tavalla. Elli ja Vänni kiinteiden sukusuhteiden ansiosta, mutta osa vain sen vuoksi, että oli pakko.

Olen yksi radanrakentajien lapsista ja kävin kouluni kuudessa eri kansakoulussa.Isäni oli radanrakentaja, samoin olivat hänen isänsä ja veljensä. Äitini isä ja kaksi hänen veljeään olivat myös radanrakentajia.

Oman työurani aloitin 1965 juoksutyttönä ja puhelinvaihteen hoitajana Kauliranta-Kolari rataosuuden pääkonttorissa Pellossa.
Kun rautateitä alettiin 70-luvulla sähköistää, olin jonkin aikaa toimistoapulaisena myös Helsinki-Hämeenlinna rataosuudella.